Elena Ferrante: Napolilainen sarja

Varoitan: tämä teksti ei ole puhdas arvio. Sen sijaan tämä on kuvaus eräästä kohtaamisesta, sulautumisesta ja hyökyaalloista, kirjoitus hukkumisesta tekstiin.

En uskaltanut odottaa Elena Ferranten Napolilaiselta sarjalta yhtään mitään. Jossakin Ferrantea verrattiin Knausgårdiin, johon olin jo ehtinyt pettyä. Luin Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, nyökyttelin ja olin vaikuttunut, mutta silti jäin romaanin ulkopuolelle. Mikään ei kutsunut minua tarttumaan seuraavaan osaan, jälkimaku oli tympeän yhdentekevä. Ferranten kohdalla taas halusin tietää, mikä ihmisiä oikein sarjassa viehättää. Miksi Napolilaisen sarjan ensimmäistä osaa on painettu englanniksi jo yli yhdeksäntoista painosta? Uteliaisuus siis johdatti minut Ferranten pariin.

Napolilaisessa sarjassa seurataan kahden tytön, Linan ja Lenun, varttumista köyhässä ja paikallisten gangsterien hallinnoimassa Napolissa. Ystävyys alkaa siitä, kun Lina ottaa ystävänsä nuken ja heittää sen yhdessä omansa kanssa kellarin pimeyteen. Nuket katoavat, mutta tyttöjen elämät kietoutuvat yhteen vuosikymmeniksi. Ystävyydessä kilpailu, kateus ja rakkaus vuorottelevat – naiset ovat kuin toisiansa kiertäviä planeettoja, joista toinen aina välillä joutuu kuun asemaan, vain heijastelemaan ja lainaamaan loistavan ystävänsä hehkua. On mahdotonta erottaa, säkenöivätkö tytöt valoa toistensa ylle, vai syövätkö he toistensa valokehät. Ja kuitenkin rikkovassa ja symbioottisessa suhteessa on raakaa voimaa, mikä auttaa molempia naisia menestymään elämässään.

Sarjan ensimmäinen osa, My Brilliant Friend, iski minuun heti, jollakin kieltä ja kerrontaa syvemmällä tasolla – tuntui, kun olisin tempautunut kaikkien kerrosten läpi, saman tien ja tahtomattani, vaistomaisesti. Ei ollut enää tekstiä, kertojaa, henkilöhahmoja ja lukijaa, oli pelkkää uppoamisen juhlaa. Lukiessani samaistun kertojaan, Lenuun, ja kun Lenu pohtii ystävänsä häilyviä rajoja ja hajoamisen kokemusta suhteessa itseensä, tunnen olevani samanaikaisesti molemmat, Lenu ja Lina. Kokemukseni on häpeämätöntä sulautumista osaksi kertomusta. On nimittäin niin, että joidenkin tekstien kanssa voimme valita oman asemamme, voimme lukea niitä kriittisesti ja analyyttisesti, ihastella ja pöllistellä kerronnallisten keinojen moninaisuutta ja ylistää niiden tietoutta omasta rakentumisestaan, mutta toiset tekstit syövät lukijansa elävältä, armotta.

Ferranten taito on juuri tämä armottomuus. Teossarja tarttuu heti kiinni siihen, mikä ihmisissä on sekä alhaista että ylhäistä. Ystävyydessäkin olemme kahtiajaettuja – osa meistä haluaa uhrata kaiken ystävämme puolesta, ja samalla hurraamme hänen epäonnistumisilleen. Ferrante matkaa psykologisessa tarkkuudessaan häpeän ja sanomattomien asioiden tuolle puolen, antaa ilmaisun tunteille, jotka normaalisti hävettäisivät ja tulisivat torjutuiksi, työnnetyiksi pois tietoisuudesta. Tämä tekee hänen taiteestaan elävää ja virtaavaa. Koska siitä taiteessa ja fiktiossa on kyse, eläväksi tekemisestä eikä elämänmakuisuudesta, jopa siinä määrin, että lukemisen jälkeen todellisuus näyttää valjulta ja elottomalta.

ferrante-napolilainen-sarja (1 of 1)-2

Susan Sontag kirjoittaa esseessään ”Against Interpretation” tekstien tulkitsemisesta, niiden kesyttämisestä ja kääntämisestä, jolloin taideteos muokkaantuu joksi muuksi, elottomaksi. Hän vastustaa tekstien haltuunottoa analyysin keinoin, ja jokin Sontagin esseessä osuu maaliin nimenomaan Ferranten kohdalla. En voi analysoida tätä, en voi eritellä tai kesyttää Napolilaista sarjaa, enkä edes halua. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista tieteellistä työkalupakkia, jonka avulla voisin selittää voimakkaan kohtaamiseni tekstin kanssa. Ehkä syynä on se, että olen elänyt itsekin loistavan ihmisolennon lähellä – ihmisen, jossa halu elää ja tuhoutua vuorottelevat kuin laineet, ja tuntenut itse jääväni hänen varjoonsa, mutta toisaalta läheisyytemme on saanut minut haluamaan enemmän. Tunnistan tekstistä jotakin henkilökohtaista, mikä tuo sen lähellä itseäni ja tekee lukukokemuksestani raa’an ja kypsymättömän, mutta samalla teksti rakennelmana pakenee käsistäni.

Napolilainen sarja on minun lukuhistoriassani monella tapaa ainutlaatuinen. En ole koskaan lukenut kirjasarjaa, joka porautuisi samalla intensiteetillä naisen kehitykseen lapsuudesta vanhuuteen, ja huomioisi tämän kehityksen emotionaaliset, ruumiilliset, älylliset, materiaaliset, ideologiset ja poliittiset ulottuvuudet. Mieleen tulevat lähinnä Doris Lessingin teokset (ja samalla syyllisyyden pisto, pitää lukea enemmän Lessingiä, heti). Siksi Ferranten sarjan hienous ei piile uusissa ja nerokkaissa kerronnallisissa ratkaisuissa, vaan itse asiassa yksinkertaisemmin siinä, että mitään tällaista ei ole koskaan kerrottu. Ferrante kirjoittaa naisten välisestä ystävyydestä laajasti ja rehellisesti, idealisoimatta ja kiertelemättä. Jossakin vaiheessa kertoja Lenu pohtiikin realismin mestareiden luomia naishahmoja ja vertaa heitä ”automaateiksi”, koneiksi. Ferranten omat naishahmot ovat jotakin aivan muuta kuin miehille kirjoitettuja automaatteja, he ovat ristiriitaisia, syviä ja inhimillisiä.

Kerronnassa on kuitenkin myös kaikuja realistien kertomuksista, etenkin Fjodor Dostojevskin tuotannosta. Erityisesti Lina on perin dostojevskilainen luomus siinä mielessä, että hänen halunsa tuhoutua uhkaa nielaista kaiken, jopa tämän lähimmäiset. Linaa vaivaavat olemuksen hämärtyvät rajat (dissolving margins), halu tuhoutua ja roihuta karrelle. Ainoastaan Lenu huomaa ystävänsä halun:

Lila was happy, and she was drawing me deeper and deeper into her fierce happiness, because she had suddenly found, perhaps without even realizing it, an opportunity that allowed her to portray the fury she directed against herself, the insurgence, perhaps for the first time in her life, of the need (…) to erase herself. (The Story of a New Name, 122.)

Samalla naisten suhde muistuttaa Idiootin Myškinin ja Rogožinin keskinäistä vetovoimaa. Kerronnallinen rikkaus ja yksityiskohtaisuus on sekin realismin peruja, mutta sen sijaan Ferranten kyky rytmittää kertomusta tajunnanvirtaa lähestyvällä kiihkeydellä ammentaa modernistisesta perinteestä ja italialaisista fotonoveloista:

On the beach, I took off my shoes, the sand was cold, a gray-blue light extended as far as the sea and then spread over its tremulous expanse. I thought: yes, Lila is right, the beauty of things is a trick, the sky is the throne of fear; I’m alive, now, here, ten steps from the water, and it is not at all beautiful, it’s terrifying; along with this beach, the sea, the swarm of animal forms, I am part of the universal terror; at this moment I’m the infinitesimal particle through which the fear of every thing becomes conscious of itself (…) Ah, it’s true, my fear is too great and so I hope that everything will end soon, that the figures of nightmares will consume my soul. (The Story of a New Name, 289.)

Lapsuutensa kesät tytöt viettävät lukemalla fotonoveloita rannalla, jäljittelevät niiden tyyliä puheessaan ja kehittyvät mahtaviksi ihmissuhteiden tulkitsijoiksi, mielten lukijoiksi ja juonittelijoiksi. Kerronnallisesta rytmistä voi kiittää myös upeaa kääntäjää, Ann Goldsteinia – teoksessa kuuluu ja näkyy italia, mutta toisaalta ilmaisu tapahtuu englannin kielen ehdoilla. Goldstein osaa kotouttaa ja vieraannuttaa juuri oikeassa suhteessa, ja hän on onnistunut luomaan kääntämänsä tekstin uudelleen loistavaksi toisella kielellä. Minulle teossarjan kieli oli nautinto, joka tuki tempautumistani osaksi henkilöhahmojen elämää.

Totta kai sarjassa on hetkiä ja kohtia, jotka eivät ole aivan yhtä onnistuneita kuin toiset. On suvantoja, odottelua ja umpikujia, sivuhenkilöitä, jotka jäävät kalpeiksi ja kehittymättömiksi päähenkilöiden rinnalla. Lina ”siristää silmiään” aivan liian usein, ja jotkut juonenkäänteet ovat epäuskottavia ja hätäisiäkin. Mutta entä sitten? Napolilainen sarja on ehdottomasti kokonaistaideteos, ja sellaisena sitä tulisi lukea. Siksi en voi sanoa, että jokin kirja olisi ollut sarjassa selkeästi toista huonompi – pikemminkin ajattelen, että jokaisella osalla on oma harkittu ja ansaittu paikkansa kokonaisuudessa.

Lukukokemustani voisi kuvailla sekä petollisena illuusiona että herätyksenä. Ferranten sarjan myötä uskon kokeneeni viisikymmentäluvun köyhyyden keskellä kasvavaa ja vaarallista kaupunkia; olen kärsinyt mafian terrorismista, ollut osa 60-luvun opiskelijavallankumousta, rakastunut ja pettynyt liian monta kertaa, kokenut äitiyden kaikessa raastavuudessaan, tullut tietoiseksi ajan ja valintojen painosta. Samalla olen myös joutunut pohtimaan uudelleen omaa kirjallisuusihannettani: Laura Lindstedtin Oneironin jälkeen julistin, että hyvä kirjallisuus on ennen kaikkea esteettinen nautinto. Ja nyt, Ferranten jälkeen, päädyn toteamaan, että hyvä kirjallisuus on jotakin sellaista, jota ei ole osannut odottaa; sellaista, joka kumoaa aikaisemmat määritelmät, vyöryy lukijansa ylitse eikä alistu, koskaan.

kanava-klassikko-helmi

 

Kuvat: Noora Vaakanainen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s