Katsaus: Dystopiat

Elämme dystopia-buumia. Massiviiseksi ilmiöksi nousseen Nälkäpelin myötä uusia dystopioita on syntynyt kuin sieniä sateella. Televisiossa, elokuvissa ja kirjoissa meitä ympäröivät toistaan kauheammat vaihtoehtoiset todellisuudet ja lohduttomat tulevaisuudenkuvat, joille ei näy loppua. Aiheet vaihtelevat totalitaristisista hirmuvaltioista ympäristökatastrofeihin ja tappaviin viruksiin. Osa visioista hyytää ja järkyttää ajattelemaan, osa lähinnä tympäännyttää. Miksi?

Suuri ihmiskysymys

Minulle dystopiakirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se onnistuu pureutumaan ihmisyyden ydinkysymyksiin. Ihmisyyttä voidaan tarkastella eettisistä ja filosofisista näkökulmista, mutta myös poliittiset ja materiaaliset tutkielmat kiinnostavat minua. Lisäksi ihmisyys tuntuu aina pakosti määrittyvän toiseutta vasten. Ihmisyyden ajatellaan olevan sitä, mitä luonto ja eläimet eivät ole.

Vähän aikaa siten ystäväni Anna kirjoitti artikkelin Johanna Sinisalon kollaasitekniikasta (lupaan linkittää, kunhan artikkeli on julkaistu) – Sinisalolla uudet muotokokeilut luovat tilaa ajattelulle ja assosiaatiolle. Romaanissa Enkelten verta  pohditaan ihmisen ja eläimen eroa. Tässä pohdinnassa teoksen feikatut blogitekstit ovat erityisen tärkeitä, sillä niiden kautta Sinisalo tuo keskusteluihin tutkimustietoa ja satiirisia sävyjä. Toisin kuin esimerkiksi Facebookin typerissä ketjukeskuteluissa, lukija ei voi tulkita eläinaktivisteja hippihörhöiksi, vaan hörhöjen idioottien leima on varattu yksistään lihaa rakastaville heppiläisille. Heppiläisten argumentit ovat tasoa ”Ihmiset ovat aina syöneet lihaa ja tulevat syömään”, mutta silti eläinaktivisteilta vaaditaan keskusteluissa kovaa faktaa ja järkeä. Jos somessa onkin mahdollista sulkea korvansa eläinoikeuskeskustelulta ja julistaa aivotonta lihamanifestia, niin Sinisalon romaanissa tämä asema on kuitenkin torjuttu lukijalta. Teoksen nerokas rakenne vaatii kohtaamaan kipeitä kysymyksiä ja miettimään, mikä oikein erottaa meidät eläimistä.

Eläimen ja ihmisen välinen ero ei suinkaan ole ainoa asia, joka toimii kimmokkeena hienoille dystopioille. Yhtä hyvin voidaan kosketella ihmisen ja koneen välisiä raja-aitoja, kuten Leena Krohn tekee teoksessaan Pereat Mundus. Esseekokoelmissaan Krohn on useaan kertaan kyseenalaistanut tietokoneen ja ihmisen eroavaisuuksia – Krohnin mukaan tietoisuus ei ole enää riittävä ehto erottamaan ihmistä koneesta. Pereat Munduksen lyhyissä luvuissa (tai novelleissa) seurataan aina uutta ja eri Håkania (vai onko hän sittenkin aina sama Håkan), joka tutustuu muun muassa profetoiviin tietokoneisiin ja ihmiskunnan viimeisiin toivoihin, mieleltään tylsyneisiin lapsiin. Kakarat on nimetty pompöösiin tyylin Hyacintheiksi ja Ronaldoiksi, mutta uudenajan kuninkaalliset ovat täysin tiedottomia omasta paikastaan historiassa. Sen sijaan kauhukakarat suuntaavat energiansa tarpeittensa välittömään tyydytykseen. Paetessaan luokasta Håkan huikkaa: ”Olkaa ihmisiksi! Tai ei, mitä sanoinkaan, älkää edes yrittäkö, se on jo myöhäistä.”

Tietokone Arthur B4 saarnaa moninaisista älykkyyksistä, ja ihmisen osasta työkaluna kohti korkeampaa päämäärää. Krohnin romaanissa maailman arvellaan loppuvan posthumaaniin aikaan ja singulariteettiin. Koneet perivät siis maan.”Paskahätää” ja ”Kalle Puhia” kiljuvien nulikoiden jälkeen tekee mieli nyökytellä – kadotkoon kaikki, amen.

mccarthytheroad

Cormac McCarthyn The Road (Tie) johdattaa sekin lukijansa syviin vesiin. The Road seuraa isän ja pojan matkaa maailmanlopun jälkeisissä maisemissa. Taustalla häilyvät kysymykset hyvästä ja pahasta: mihin ymmärryksemme oikeasta ja väärästä perustuu, kun sivilisaatio on lakannut olemasta? Pojan kehitys riippuu ainoastaan isästä ja tämän opetuksista. Autioissa taloissa vaanivat ihmissyöjät, jotka ovat ratkaisseet ravinto-ongelmansa kasvattamalla karjaa kellarissa. Jokainen askel on valinta ja täynnä kärsimystä, eikä mikään herätä toivoa paremmasta. Oman lapsen syöminen on ääneenlausumaton vaihtoehto jatkuville koettelemuksille. The Road on armotonta tarpomista moraalikysymysten viidakossa, mutta vaellus palkitsee.

Roinaa ja romantisointia

Lohduttomuuden rinnalle on noussut dystopioita, jotka tuntuvat keskittyvän johonkin aivan muuhun kuin tuomiopäivän messuamiseen tai ihmisyyden erittelemiseen. Niitä värittävät upeat auringonlaskut ja -nousut sekä loppumaton ikävöinti menneisyyden tavaraparatiiseihin.

Emily St. John Mandelin Station Eleven on kerännyt kehuja joka puolelta. Tuntuu siltä, että kaikki tykkäävät ja ihastuvat Station Eleveniin. Tämä on helppo ymmärtää, sillä takakannessa teos mainostaa puolustavansa taiteen merkitystä. Kukapa nyt ei haluaisi uskoa, että Shakespearen näytelmien itsepintainen esittäminen apokalyptisessa todellisuudessa ei olisi merkittävä teko, joka auttaa meitä säilyttämään ihmisyytemme. Harmi vain, että Station Elevenin kiinnostavimmat kysymykset peittyvät haikailun alle: kun virus on pyyhkäissyt suurimman osan ihmiskunnasta mennessään, jäljelle jääneet henkilöt keskittyvät miettimään miltä tuntui juoda viiminen cappucino tai soittaa puhelimella. Eräs henkilöistä jopa perustaa vanhalle roinalle oman museonsa, johon kerätään menneisyyden hylkytavaraa. Korkokengät muuttuvat taas fetisissi-objekteiksi, kun henkilöt eivät pääse irti kadonneen yhteiskunnan hyödykkeistä. Taiteestakin tulee lopulta vain kulutustavaraa, jota on mahdollista tarkastella kyyneltynein silmin.

Station Eleven on lisäksi pullollaan lumoavia maisemia. Pysähtyneitä hetkiä, jolloin lumisade tihenee tai värit sekoittuvat taas kerran hypnoottiseksi sekamelskaksi. Mandelin teosta lukiessani minusta tuntuu siltä, kuin jokin nuoleskelisi ja huohottaisi korvaani. Kaikki on koko ajan kaunista ja piinallisen yksityiskohtaista. Dystooppinen todellisuus hautautuu adjektiivitulvaan.

Toisin kuin esimerkiksi McCarthyn The Roadissa, Station Elevenissä kaunis kieli ei korosta julmaa todellisuutta.Mielenkiintoiset kysymykset ja aiheet sivuutetaan, sillä kontrastit eivät toimi. Toisten ihmisten tappaminenkin tiivistyy lopulta tatuoinneiksi ranteessa: kolme pientä veistä merkitsee kolmea ihmistä, se siitä. Tämän pitäisi sitten tyydyttää dystopiannälkäistä lukijaa, jonka odotetaan läähättävän jo seuraavien kielikuvien perässä. Viimeisillä sivuilla alan pohtia, josko pinta ja henkeäsalpaava kauneus onkin lopulta kaikki, mitä Mandelin teos lukijalleen tarjoaa. Roinaa ja romantisointia.

Edan Lepuckin Californiaa vaivaa sama tavarataivaan ikävöinti. Päähenkilö Frida listaa romaanin alussa tuotteita, joiden saaminen ratkaisisi hänen ongelmansa ja tekisi elämästä taas elämisen arvoista. Dystopian vastakohdaksi määrittyy siis tavaralla vuorattu utopia, jossa voisi vihdoinkin taas kuluttaa, mutta tietenkin hallitusti ja valvotusti. Kun valvottu systeemi lopulta löytyy, naisten suurinta onnea on tietysti piirakan leipominen hyvistä aineksista! Ihmiset eivät kaipaakaan taidetta, humanismia tiedettä, etiikkaa tai demokratiaa, vaan materialismin lohtua ja arjen askareita.

Station Elevenistä ja Californiasta uupuu kuluttamisen kriittinen reflektointi. Minua myös ihmetyttää, miksi tavara on dystopiakirjallisuudessa niin suosittu haikailun kohde. Emmekö ole ihmisinä mitään muuta kuin kuluttajia? Kaipaammeko edelleen makukahveja, vaikka tappava virus on niittänyt 90% maapallon ihmisistä? Ja ennen kaikkea, miksi tämän haikailun lukeminen vetoaa ja koskettaa?

Emmi Itärannan Teemestarin kirja välttää suurimmaksi osaksi roinaromantiikan karikot. Teos tematisoi omistusoikeutta aineettomiin resursseihin, mikä tekee siitä äärimmäisen kiinnostavan. Veteen liittyvät kysymykset eivät nimittäin ole edes dystooppisen tulevaisuuden asioita, vaan vettä joudutaan jo nyt säännöstelemään länsimaissakin. Samalla monikansalliset korporaatiot propagoivat juomaveden yksityisomaisuuden puolesta. Teemestarin kirja on siis osunut keskelle ajankohtaista keskustelua.

Itäranta kuvaa teoksen päähenkilöä, nuorta Noriaa, perinteiden ja uuden maailman murroksessa. Vanhoista tavoista kiinnipitäminen ja salaisuuksien varjelu takaisi Norian oman selviytymisen, mutta silloin toiset jäisivät ilman vettä. Tätä konfliktia Itäranta hahmottelee moniulotteisesti ja terävästi.

Romantisoinnilta ei tosin vältytä, sillä Norian valintoja säestää itsestäänselvyyksien coelhomainen pyörittely. Milloin mistäkin löytyy pseudosyvällistä ammenettavaa ja fiilisteltävää. Tämä vuoksi myös Teemestarin kirja matkaa lopulta hyllystäni divariin.

Teoksen ansioksi on kuitenkin laskettava se, ettei Itäranta päädy ylistämään varauksetta järjestelmää, jossa vesi on yhteistä ja sen käyttö valvottua. Nurkan takana on aina joku, joka yrittää päästä niskan päälle. Siksi Teemestarin kirja on oikeastaan piristävä poikkeus.

Kuvat: Jussi Pöntinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s