Laura Gustafsson: Korpisoturi

Apokalypsi on koittanut. Netin selviytymispalstoilla seikkaillut Ahma päättää, että on aika lähteä kokeilemaan taitoja keskelle korpea. Ahmalla on suunnitelma, jossa kaikki sujuu kitkatta ja omavaraisesti, ilman ylimääräisen energian hukkaamista. Talvi tekee tuloaan, ja silloin on paras keskittyä olennaiseen – erakoitumiseen ja selviytymiseen.

Maailma päättää kuitenkin toisin. Ahman tuvassa alkaa lapata erikoista porukkaa. On provokatiivisesti pukeutuva Pamsu, viimeisillään raskaana oleva Linnea ja sotaa julistava Kapu. Lisäksi talon nurkilla pyörii ei-toivottuja eläimiä, jotka sotkevat ravinnon ja kulutuksen hyötysuhteet. Miksi kiven takaa kurkkii sika, ja mitä pitäisi tehdä taakaksi käyneille hevosille?

Ja kuka kumma on Lynx, tuo mystinen olento, joka tuntuu väkisinkin herpaannuttavan Ahman aivot?

Virtaviivaista ja etäännytettyä kerrontaa

Verrattuna Laura Gustafssonin aikaisempiin romaaneihin Korpisoturi on kerronnaltaan ja rakenteeltaan yllättävän virtaviivainen teos. Anomaliassa hämmentäneitä draamallisia osioita ei uusimmasta romaanista löydy, eikä Korpisoturissa ole samanlaista iloittelevaa lajien kimaraa kuin Huorasadussa. Ainakaan kirjailija ei painata teoksiaan samalla muotilla, vaan ilmaisu elää ja hengittää koko ajan.

Näkökulma on rajattu tiukasti yhteen henkilöön, Ahmaan. Teoksen alkupuolen paratekstissä jopa todetaan, että ”[o]n syytä kertoa, että tästä eteenpäin tiedämme vain sen, minkä hän tietää” (18). Lopputuloksena on romaani, joka on kertojansa näköinen.

Ahma havainnoi ympärillä tapahtuvaa katastrofia ulkopuolelta käsin ja kyynisesti. Uusavuttomat nykyihmiset saavat ansionsa mukaan, kun eivät ymmärrä elää selviytymistä määrittävien luonnonlakien mukaisesti. Etäännytys heijastuu myös lukijaan, joka ei voi tietää, tapahtuuko apokalypsi lopulta todella tarinamaailmassa vai oikeastaan vain Ahman päässä. Reaktiot vaikuttavat niin äärimmäisiltä kaikessa rationaalisuudessaan, että niiden pohjaa alkaa pakostikin epäillä.

image1

Jo aikaisempien teoksien perusteella on tiedossa, että Gustafsson hallitsee useat eri diskurssit, tekstilajit ja imitaation täydellisesti. Minua lukijana hämmästyttää, kuinka kirjailija kykenee ottamaan nettifoorumin itseään parodioivan puhetavan ja tuottamaan siitä uskottavan hahmon kaunokirjalliseen teokseen. Rajoituksistaan huolimatta Ahma ei nimittäin ole yksiulotteinen ja litteä henkilöhahmo, vaan verevä ja ristiriitainen tyyppi.

Tarkasti rajattu näkökulma pitää romaanin hienosti kasassa, mutta kun Ahma esimerkiksi reflektoi netistä tuttua vihapuhetta, en voi olla pohtimatta, jäävätkö kosketukset reaalimaailmaan sittenkin liian mustavalkoisiksi. Tuottaako siteeraus tässä vain toistoa, jota ei pureta tai kriisiytetä?

Jään Korpisoturia lukiessani kaipaamaan Gustafssonille tuttua liioittelua ja jopa suoranaista yhteiskuntajärjestyksen karnevalisoitumista. Herkullisella asetelmalla olisi voinut revitellä tätäkin rohkeammin. Toisaalta on myönnettävä, että onnistunut tarkennus tiettyyn kohtaan tuottaa aina väistämättä sumeutta muualle kuvaan.

Utopia – suljettu systeemi

Korpisoturin sankari tuntuu haaveilevan itseriittoisesta ja suljetusta systeemistä. Lihaan ja metsästykseenkin päähenkilö suhtautuu ristiriitaisesti – parasta olisi, jos ei tarvitsisi syödä ollenkaan. Ei ole sattumanvaraista, että Ahma rakentaa melkein heti ensimmäiseksi itselleen ulkohuussin.

Unelma itseriittoisuudesta ei tietenkään koske ainoastaan ravintoa ja fyysistä olemista, vaan käsittää myös haaveen ihmisen emotionaalisesta riippumattomuudesta. Korpisoturiin onkin ripoteltu Ahman kirjoittamia artikkeleita, joissa tämä kuvaa mielestään ideaalisia yhteisöjä ja heimoja, jotka elävät eristyksissä muusta maailmasta. Myös Ahma pyrkii irtaantumaan ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta sillä erolla, että heimon ja utopian muodostaa vain yksi ihminen, Ahma itse.

Päähenkilön eskapistinen projekti kuitenkin mutkistuu, kun metsämiehen soppaan ilmaantuu useampi lusikka. Kylmän rationaalinen toiminta käy mahdottomaksi, jos ruokittavia suita on useampi.

Myös emootiot sotkevat suunnitelmia: Ahma miettii, voiko hän ruveta Linnean lapsen vanhemmaksi, ja kummastelee sitä, miksi ihmeessä Pamsu oikein herättää hänessä mustasukkaisuuden tunteita. Nämä ristiriitaiset tuntemukset vertautuvat lopulta päänahkaa imeviin syöpäläisiin, kun Pamsu palaa paritteluretkiltään täiden kera. Systeemi ei pidä, ja saasta leviää molempiin suuntiin. 

Kapu hyökkää mökkiin hetkellä, jolloin Ahman käsikirjoitukset menevät lopullisesti sekaisin. Survivalistinen minä eriytyy ulkopuoliseen hahmoon, joka lörpöttää toimimatonta elämänfilosofiaansa kaaoksen keskellä. Tuloksena on lisää kaaosta ja entistä oudompia tapahtumia, joiden ristituleen jäävät muutkin kuin ihmiset.

Anomaliassa Gustafsson pohti ihmisen ja eläimen eroa, ja saman teeman käsittelyä jatketaan Korpisoturissakin. Jo päähenkilön nimi tekee näkyväksi ihmisen aseman organismina muiden lajien joukossa. Eläimet tuntuvat olevan romaanin henkilöille jatkuvan uudelleenmäärittämisen kohteena: ovatko ne ruokaa, välineitä, kumppaneita? Pelkkiä käyttöesineitä ne eivät ainakaan ole, sillä Korpisoturissa eläinten kokema väkivalta merkitsee ja arpeuttaa myös ihmiset.

Aina silloin tällöin kerronnassa viitataan Lynxiin, joka on jättänyt jälkensä Ahmaan. Lynx on toinen hahmo, jossa sekoittuvat eläin ja ihminen. Lynxin poissaolo on niin voimakasta, että lukijan on pakko visioida tätä useampaan kertaan, kuvitella hänen kosketustansa Ahmaan, joka on täysin lukkiutunut omaan maailmankatsomukseensa. Itse sovitan Lynxin kasvoihin vuoroin kissapetoa, vuoroin femme fatalea. Palaava Lynx on kuitenkin jotakin aivan muuta ja jää miltei pelkäksi sivuhuomioksi koko kertomuksessa. Se harmittaa – juuri Lynxistä minä haluan lukea lisää.

Korpisoturin loppua voisi tulkita Ahman kannalta onnelliseksi. Vaikka aikaansaatu systeemi ei olekaan suljettu ja visioidun kaltainen, se on kuitenkin paras mahdollinen.

[Arvostelukappale]

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Laura Gustafsson: Korpisoturi

  1. Olipa hyvä ja syvälle kirjaan menevä analyysi! En ollut huomannut lukea tarpeeksi ajatuksella tuota: ”On syytä kertoa, että tästä eteenpäin tiedämme vain sen, minkä hän tietää”, odotin varmaan että se selitetään seuraavilla sivuilla ja sitten unohdin koko jutun. Sehän luo jonkinlaisen epäluotettavan kertojan mahdollisuuden. Osasin itse ajatella sellaista vasta loppupuolella, kun Ahma hortoilee ympäriinsä nälkiintyneenä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s