Lukeminen ei ole joogaa eikä jäljentämistä vaan jatkuvaa herpaantumista

Olin hieman yli viikko sitten kuuntelemassa Runokuun yhteydessä järjestettyä keskustelupaneelia Lukemisen herkkyys. Paneelissa Antti Arnkil, Kristian Blomberg, Jyrki Kiiskinen ja Anna Tomi keskustelivat lukemisesta Tiina Lehikoisen johdolla. Keskustelussa kiinnitettiin huomiota siihen, millaiseksi eri mediumit, kuten internet ja eri somealustat, muokkaavat lukemista. Päähuolena tuntui olevan se, että nykylukijan keskittyminen herpaantuu, koska ympärillä on liikaa ärsykkeitä.

Kristian Blomberg peräänkuulutti erityisesti tarkkaa lukemista. Blomberg viittasi netin pelaajakollektiiveihin, joissa jäsenistä tulee pelin asiantuntijoita. Yksityiskohdista kiistellään, tulkintoja vertaillaan ja tietoa jaetaan. Tällaista yhteisöllistä ja tarkkaa lukemista Blomberg toivoi kirjallisuudellekin.

Minua häiritsee tapa, jolla puhumme kaunokirjallisuuden lukemisesta. Liian usein lukemisesta tulee tyhjää hyvintointi- ja sivistyspuhetta, jossa kirjallisuuden arvoa perustellaan sillä, että se sivistää ja lisää empaattisuutta. Sivistystä itsessään ei pureta millään lailla osiin eikä oteta kantaa siihen, miksi ihmeessä jokaisen olisi sivistettävä itseään päivittäin ennen nukkumaanmenoa juuri kirjallisuudella. Kaunokirjallisuus ei tee kenestäkään automaattisesti fiksua tyyppiä, eikä lukija ole mikään ammattinimike. Niin historiallisesti eksaktilta kuin Täällä Pohjantähden alla -trilogia tuntuukin, sen lukeminen ei korvaa perehtymistä historialliseen tutkimukseen. Toki se voi toimia hyvänä johdantona ja innoituksena ajan historiaan.

Puheet empaattisuudestakin tuntuvat nekin ylimitoitetuilta. Millä ihmeellä tätä empaattisuutta oikein mitataan? Millä asteikolla tutkijat ovat todenneet muutoksia ihmisen empaattisuudesta, ja ovatko ne pitkäaikaisia? Lisääkö Dostojevskin Idiootti empaattisuutta kymmenellä asteella, siinä missä chick-lit kirjat vetävät asteikon pakkasen puolelle? Eikö empaattisuutta opetella ensikädessä todellisen maailman ihmissuhteissa, ja eikö se kerro jotakin huolestuttavaa ihmiskunnasta, jos tarvitsemme fiktiivisiä henkilöitä siihen, että voimme kuvitella toisen kärsimystä? Lisäksi on hyvä muistaa, ettei empaattisuus itsessään vielä tee maailmasta parempaa paikkaa, vaan vaatii aktiivista toteuttamista ja soveltamista.

Toiseen ääripäähän kuuluvat puheet lukemisesta stressinlievittäjänä. Kirjallisuudesta tulee ihmelääke, josta luvataan parannusta niin masennukseen, ahdistukseen kuin ylivireisyyteenkin. Kirjallisuus on eräänlaista rauhoittavaa joogaa, jota voi nauttia kotisohvalla teekupposen kera. Lukemisella ei ole muuta tehtävää kuin palvella fyysistä hyvinvointia.

Näissä keskusteluissa kirjallisuus nähdään välineenä johonkin itseään suurempaan. Lukemisella ei ole itseisarvoa, vaan toiminta on kapitalisoitava: kun luet kymmenen tuntia, saat siitä henkistä pääomaa. Tällöin kirjallisuudesta tulee kulutettava hyödyke – kun siihen satsaa, saa vastineeksi menestystä ja hyvää oloa.

Ehkä Kristian Blombergin vaatimus tarkasta lukemisesta toimii jonakin vastavoimana hyötypuheelle. Ainakin tarkassa lukemisessa ei ole kyse mistään muusta kuin lukemisesta lukemisen vuoksi. Vai onko? Kauhukuvitelmissani näen tarkan lukijan istumassa uuskriittisessä munkinkammiossaan ja lukemassa tekstiä mahdollisimman oikeaoppisesti, ikään kuin olisi olemassa jokin oikea tulkinta, johon on mahdollista päästä tarkalla lukemisella. Munkki-lukijasta ei tule tekstin tulkitsijaa, vaikka hän onkin kieltämättä tekstinsä asiantuntija, hänestä tulee ainoastaan tekstin jäljentäjä, yksinäinen onanoija. Munkki-lukija ei myöskään millään lailla korreloi oman aikansa kanssa, mitä nyt perustaa muutamia sisäänpäinkääntyneitä seurakuntia bittiavaruuteen. Siellä voidaan turvassa kiistellä opinkappaleista ja jäljentämisen taidosta.

Munkki-lukijan vastapoolina on keskittymishäiriöinen lukija, jonka suhde tekstiin katkeaa koko ajan. Keskittymishäiriöinen lukija häpäisee opinkappaleensa keskeyttämällä lukemisen twiittamiseen, ja hän unohtaa jo viikon päästä henkilöhahmojen nimet. Lisäksi keskittymishäiriöinen lukija lukee monia teoksia samanaikaisesti ja valikoi tekstinsä ainoastaan oman nautintonsa ajamana. Hän ei myöskään usko yhteen oikeaan tulkintaan, jonka kompetentti asiantuntija voi tekstin pohjalta rekonstruoida, vaan pluralismiin ja siihen, että lukiessa eri tulkinnat riitelevät ja huojuttavat toisiaan.

Itse olen juuri tällainen lukija. Olen kärsimätön, ja lukemiseni on jatkuvassa keskeytymisen tilasta. Sovitan tekstiin samanaikaisesti useita eri tulkinallisia kehyksiä, joista harvoin yksikään sopii täydellisesti.

Ajattelen, että lukemiseni on ennen kaikkea reaktiivista. Teksti synnyttää minussa ajatuksia, joita on kommunikoitava ja kehiteltävä eteenpäin. Usein nämä reaktiot tapahtuvat kesken lukemisen. Lukemani teos yhdistyy mielessäni maailmaan ja aiempiin teksteihin, eikä tätä prosessia voi eristää kammioon. Joskus kosketus tekstiin voi olla hankaava, ja se voi päättyä torjuntaan ja hylkäämiseen. Silloinkin teksti tosin synnyttää uutta ajattelua.

Minulle sosiaalisen median kanavat toimivat ajattelua jatkavina ja tuottavina väylinä. Ne eivät siis ole syy katkokseen, vaan lukeminen itsessään on täynnä katkoksia. Näen tämän ajan erityispiirteet reaktiivisen lukemisen mahdollisuuksina, en sen uhkina.

Reaktiivista lukemista ei voi asettaa vastakkain passiivisen nautinnon kanssa. Tarinamaailmaan voi upota ja siinä saa marinoitua, ja silti tekstiä voi lukea samaan aikaan reaktiivisesti. Reaktiivinen lukija ei kuitenkaan koskaan ole tekstin kuluttaja – hän ei lue siksi, että toivoo ostavansa lukuajalla jotakin muuta kuin sanataidetta. Reaktiivinen lukija turvautuu tarvittaessa anarkiaan ja vastarintaan, mutta hän ei koskaan unohda ajatella tekstin äärellä.

Hyvä lukijat,

herpaantukaa siis ajattelemaan.

[Kuvassa Runokuu-tapahtuman yhteydessä jaettuja kortteja]

PS. Pahoittelen blogin räikeää layoutia, artikkelikuvat ja otsikkotekstit eivät tällä hetkellä pelaa kovin hyvin yhteen.

 

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Lukeminen ei ole joogaa eikä jäljentämistä vaan jatkuvaa herpaantumista

  1. Ihanteita pitää tietenkin voida esittää ja kirjallisuudesta pitää voida keskustella, mutta näitä kirjallisuusajattelijoita usein kiusaa ärsyttävä paimentamisen tarve. Ihmiset lukevat väärin, vääriä kirjoja ja vääristä syistä. Suostuttelun tai oman esimerkin sijaan kaadetaan vaatimuksia (tai muutamassa tapauksessa syytöksiä) muiden niskaan.

    Antti Arnkilin Lauantaiesseet aiheutti tässä taannoin miedon kohahduksen, koska se oli sävyltään niin myönteinen, innostava ja innostunut. Ehkä Blombergkin oli myönteinen, ehkä hän esitti pelkästään kainon toiveen, mutta kirjoittamasi perusteella hän esittää nimenomaan muita koskevan toiveen: ”Kunpa muut tekisivät niin kuin minä ehdotan, upottaisivat jumalattomasti aikaa sillä tavalla, kuin minä ehdotan, koska minusta se on hyvä.” Blomberg olisi voinut lähestyä myös oman esimerkin kautta: ”Innostuimme peliskenen keskusteluista ja perustimme tarkan lukemisen lukupiirin.” Näin hän tietäisi, soveltuuko ehdotus kirjallisuuteen. Show, don’t tell.

    Tykkää

    1. Kuulun itsekin mainitsemiisi kirjallisuusihmisiin. En halua kuitenkaan paimentaa ketään, mutta en jaksa myöskään kuunnella loputtomiin jatkuvia tyhjiä puheita lukemisen sivistävästä tai hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista. Ehkä nämä puheet aiheuttavat jopa enemmän pettymyksiä kuin mitä ne lunastavat lupauksia.

      Lukemisen merkityksistä keskustellessa tuntuu esiintyvän usein harha siitä, että kaikki lukeminen olisi pohjimmiltaan samanlaista. Minun puolestani jokainen saa lukea omien nautintojensa tai tarpeittensa ajamana ja omalla tavallaan. Mutta toisaalta rakastan taidetta liikaa, jotta kestäisin yksinkertaistavan lukubrändäämisen. Lukeminen itsessään ei pelasta ketään, eikä sitä pitäisi ihmelääkkeenä markkinoida.

      Kristian Blomberg tosiaan esitti juurikin toiveen tarkasta lukemisesta. Ehkä se oli kaino, ehkä ei. Luultavasti oma reaktioni oli suhteettoman voimakas, mutta en näe Blombergin visioimaa ja pelaajakollektiiveissa harjoitettua tarkkaa vatvomista vaihtoehtona herpaantuvalle lukemiselle. Itse asiassa en ole varma, että edes tarvitsemme vaihtoehtoja.

      Tykkää

      1. Olisin voinut todeta kommenttini alkuun, että olen kanssasi samaa mieltä. Ajattelin, että sehän ilmiselvää, mutta eihän se ainakaan kommentistani välity. 🙂

        Tarkan lukemisen kollektiivi voi tietenkin olla hauskaa ja iloista, mutta minulle siitä tulee mieleen Nuoren Voiman sivuilla julkaistu kirjallisuuskeskustelu 2000-luvun alussa. Osa siitä oli veristä ja ilkeää tulkintojen taistelua ja ekslusiivista oikeassa olemista, mikä on leimannut senjälkeistä suhtautumistani kirjallisuuspuheeseen. Melenderin ”Yhden hengen orgiat” (vrt. onanointi) on kiihkeä puheenvuoro mutta samalla myös vastaesimerkki oletettuun kirjallisuudesta hehkuvaan empatisoivaan lämpöön. Kenties kirjallisuus vain vahvistaa piirteitä, jotka lukijassa ovat läsnä muutenkin.

        Kuten sanoit, on monia syitä, tapoja ja tilanteita lukea. Ihminen on merkityksiä janoava olento, ja tarinat tuottavat niitä. Tätä nälkää tai mahdollisuuksia tavoittaa uusia tapoja olla ihminen on vaikea puolustaa vallitsevan ideologian käsittein; yritykset ovat, kuten sanoit, tyhjää puhetta. Romaanien suosion notkahduksen tulkitseminen tarinoiden aseman romahdukseksi tai kulttuuriseksi rappioksi tuntuu liioittelulta. Harva itkee epiikan perään, vaikka se oli aikoinaan erittäinkin arvostettua.

        Jos runoudessa nähdään, kuten jotkut väittävä, uudet ilmiöt ensimmäisenä, kenties lavarunoudet —tai jopa kirjablogit (!)— synnyttävät uudenlaista, avointa ja positiivista kulttuuria yksin tekstiin käpertymisen tilalle.

        Tykkää

  2. Itse ajattelen niin, että kaikki tulkinnat ovat mahdollisia – tulkinta tulee mahdolliseksi silloin, kun joku tekee sen. Kaikki tulkinnat eivät kuitenkaan ole perusteltavissa tai edes kovin mielekkäitä, mutta samaten yksikään tulkinta ei voi kumota täysin kaikkia muita. Lukijana olo on jatkuvaa huojumista ja riiteleville tulkinnoille altistumista, jolta voi välttyä ainoastaan silloin, jos päättää tahallaan sulkea silmänsä. Lukemisen pitäisi olla dialogista silloinkin, kun sitä tehdään yksin.

    Minäkään en usko kertomuksen tai romaanitaiteen rappioon. Kotimaista nykyproosaa lukiessani tuntuu siltä, että elämme pikemminkin kertomusten uutta renessanssia. Uusien muotojen ja keinojen tuleminen ei ole koskaan lakannutkaan, tulivat ne sitten lyriikan puolelta tai mistä hyvänsä.

    Yhteisöllisyys ja avoimuus ovat hienoja arvoja, mutta niiden toteutuminen on aina toinen juttu. Joskus mietin, miksi kirjallisuuskeskustelu kutistuu niin usein pelkäksi maininnaksi siitä, mitä kukin on milloinkin lukenut (näitä kommentteja ovat kirjallisuusblogit pullollaan) tai millaisen kriisin kanssa kirjailija on kamppaillut teosta kirjoittaessaan. Ja samanaikaisesti kirjallisuus on taidetta, täynnä pakahduttavaa voimaa ja juuri tuota mainitsemaasi nälkää… Mitä menetämmekään.

    Melenderin teosta en ole vielä lukenut, mutta olen samaa mieltä siitä, että teos peilaa ensisijaisesti lukijaansa, harvemmin ympäröivää yhteiskuntaa saati tekijäänsä. Siksi on kyseenalaista etsiä kirjallisuudesta keinoja todellisten mielten kohtaamisiin. Ehkä lopulta kohtaamme kirjoissa vain itsemme.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s